Takana on lukemattomia tunteja tehtyä työtä. Lukemattomia hetkiä edessä olevaa suoritusta miettien. Lukematon määrä harjoituksia ja kokemuksen myötä tulleita oivalluksia. Edessä on suoritus, joka voi mennä hetkessä pieleen ja sabotoida koko tilaisuuden. Jännittää. Kädet hikoavat. Kello näyttää sykkeiden olevan jo valmiiksi punaisella. Iskee huijarisyndrooma. Iskee epävarmuus.
Parikymppisenä myyntinulikkana julistin kovaan ääneen tavoitteekseni tienata myyntihommissa niin hyvin, että voin jäädä eläkkeelle viimeistään viisikymppisenä. Alkaa tulla kiire, sillä olen pian täyttämässä 50. Ei onnistunut nuoruuden eläköitymistavoite, ja hyvä niin! Arvomaailma sekä tulevaisuuden tavoitteet ovat aika lailla muuttuneet 90 luvulta.
Tyttäreni pyysi hiljattain minua tutustumaan sosiaalisessa mediassa erääseen hänen mielestään mielenkiintoiseen profiiliin. Profiili sisältää useita luontoaiheisia videoita, joissa nuorukainen halailee puita, hengittää pitkin vedoin raikasta ilmaa itseensä, ui avannossa, vaeltaa metsissä ja makoilee kallioilla. Hän silminnähden rakastaa luontoa.
Päivittäiseen elämäämme on viime vuosina kohdistunut suurempia kriisejä kuin mihin olemme tottuneet täällä pohjoisessa Euroopassa. Arkeamme ovat järisyttäneet isommat ja pienemmät shokit: koronapandemia, Suezin kanavan liikenneseisaus, Venäjän sotatoimet Ukrainassa, energian ja ruuan hinnan nousu, sekä useat muut seurannaisilmiöt.
Urani Loihella, tai sen edeltäjällä Helena-Talolla alkoi vuonna 2007. Olin juuri saanut päätoimiset markkinoinnin opiskeluni gradua vaille päätökseen ja Helena-Talo etsi ajanvaraajia. Varasin syyskauden ajan tapaamisia pääosin Etelä-Pohjanmaalle ja muistinkin pitkään kaikki alueen postitoimipaikat ulkoa. Soittelinpa kouluruotsillani myös Närpion seudulle ja sain asiani kerrottua. Ihan kaikkea en ehkä vastapuolen puheista ymmärtänyt, mutta sain silti tapaamisia varattua. Soittelutyö ei ollut minulle lainkaan luonteenomaista, mutta otin haasteen vastaan.